Arjen aherrusta

Tällä hetkellä päivät ja viikot tuntuvat menevän kuin hujaus vaan. Syy siihen voi olla se, että päivät ovat täynnä tekemistä. Maanantaista perjantaihin päivät menevät jo lähes samalla rutiinilla. Herään seitsemältä, teen aamutoimet ja lähden bussipysäkille noin 7.35. Itse asiassa opin vasta viime viikolla kulkemaan bussilla töihin, sitä ennen kuljin taksilla ja sain lähteä vasta vähän myöhemmin, mutta nyt säästän päivittäin 6,50 cordobaa. Työharjoittelupäiväni kestävät 8.00–17.00, mutta 12.00–14.00 on lounastauko. Tiistaisin ja torstaisin minulla on työpäivän jatkeeksi espanjan tunnit 17.00–18.00. Opettajani on erittäin mukava ja puhelias nuori nainen, joka jaksaa kehua vaikka olen vieläkin oman tuntemuksen mukaan ihan alkutekijöissä. Enemmän tai vähemmän oikein menneiden tehtävien jälkeen hän huudahtaa ”Muy bien chica!”.

Illat menevät espanjan tehtäviä tehdessä, Hanneriikan kanssa työpäivästä puhuessa, kaupassa ja nettikahvilassa käydessä sekä silloin tällöin tyttöjen kanssa ulkona syödessä, siivotessa ja pyykätessä. Kolmen viikon aikana minulle on tullut ihmeellinen unirytmi. Olen ihan kanttuvei jo iltakymmeneltä ja sitten taas aamulla herään aina tasan kuudelta, vaikka herätyskello antaisi nukkua vielä tunnin lisää. Tuntuu tosi oudolta mennä sänkyyn kymmenen aikaan ja nukahtaa hetkessä. En muista milloin viimeksi olisi ollut tällainen rytmi!

Matagalpassa kulkeminenkin alkaa tuntua jo helpommalta, kun reitit alkavat käydä tutuiksi ja muistaa mistä löytyy mitäkin. Ulkona olemme käyneet syömässä kolmessa eri ravintolassa ja mielestäni ihan ylitse muiden on italialainen ravintola nimeltä La vita e bella. Ensimmäisellä kerralla söin siellä pasta bolognesen ja ruoka juomineen ja tippeineen maksoi vain 100 cordobaa eli 5dollaria (3,5€?). Eli ulkona syöminen ei täällä maksa juuri ollenkaan siihen nähden, miten hyvää ruoka on. Maistoin viime viikolla myös tyypillistä nicaragualaista ruokaa, joka on nimeltään nacatamal. Siinä on riisiä, maissia, perunaa ja joko possun tai kanan lihaa. Annos oli iso ja todella herkullinen. Ainoa miinus oli, kun löysin annoksestani luun, muuten tuli kyllä syötyä lautanen tyhjäksi :) Tyypillistä nicaragualaisissa menuissa on myös se, että ruoissa käytetään paljon ruokabanaania. Ruokabanaani eroaa tavallisesta banaanista siten, että se ei ole makeaa. Kerta kerralta olen myös uskaltanut syödä enemmän salaattia ja kyllä se maistuikin pitkästä aikaa ihanalta! Ehkäpä joku kerta uskaltaudun ottamaan herkulliselta näyttävän salaattiannoksen!

Muutenkin eläminen täällä on halpaa verrattuna Suomeen, vaikka ruuan hinta täällä on kuulemma juuri noussut huomattavasti. Esimerkiksi iso paahtoleipäpussi ja kolmen litran limsapullo maksavat noin 30 cordobaa eli noin euron ja pienen jogurtti purkin saa 0,35 eurolla. Netissä käyminen useimmissa nettikahviloissa maksaa tunnilta noin 0,45 euroa. Nettikahviloita on paljon, mutta yhteydet toimivat hyvin vaihtelevasti ja näppäimistön kanssakin saa välillä tapella, kun kysymysmerkki näppäintä painaessa tuloksena on alaviiva… Olen kiitollinen siitä, että Hanneriikalla on oma kone mukana, niin kuvien tallentaminen ja pidempien tekstien kirjoittaminen on paljon helpompaa.

Pikkuhiljaa alkaa tottua myös siihen, että sisälläkin täytyy pitää kenkiä koko ajan jalassa myös suihkussa. Kylmä suihku tuntuu vieläkin todella jäiseltä, mutta enää ei sentään henki salpaudu hiuksia pestessä. Hammasharjan kasteluun käytän hanavettä, mutta jostain syystä kurlaan vieläkin pullovedellä, ehkäpä varmuuden vuoksi. Käsidesikin kulkee aina mukana ja työpaikalla eräs tyttö kysyi minulta, onko se käsivoidetta. Nyökyttelin vain ja sanoin ”si si”, koska en viitsinyt alkaa selitellä, miksi lähes joka välissä desinfioin käsiäni…

Päivisin on lähes 30 astetta lämmintä ja vihdoin aurinkokin on syrjäyttänyt sadepilvet. Tällaista kuuluu tänne arkielämääni.

Familias Especiales de Santa Julia Billiart

Suoritan työharjoitteluni Familias Especiales de Santa Julia Billiartissa, joka on perustettu vuonna 1996 ja on voittoa tavoittelematon sekä poliittisesti riippumaton yhdistys. Familias Especialesin tarkoituksena on auttaa perheitä, joilla on erityislapsia, jotta he pystyisivät tarjoamaan vammaiselle lapselleen perustarpeet ja – palvelut. He tarjoavat myös vertaistukea äideille ja auttavat ihmisiä, jotta vammaisten sekä heidän perheidensä avuntarpeet ja kyvyt huomattaisiin ja ymmärrettäisiin. Familias Especialesin toiminta on erittäin monipuolista. Se tarjoaa lapsille mahdollisuuden käydä erityiskoulua ja nuorille työtä Reciclessä, missä voi joko kierrättää paperia tai tehdä käsitöitä (kuten postikortteja, paperipusseja ja piñatoja). Familias Especialesilla on myös oma verstas, missä korjataan ja kootaan apuvälineitä kuten pyörätuoleja. Lisäksi on vielä Tias Especiales, jonka työntekijät valmistavat luonnontuotteista tehtyjä jogurtteja ja maustevoita.

Familias Especialesin työntekijät ovat koulutukseltaan mm. sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, fysioterapeutteja. Minun harjoitteluni ohjaajana toimii sosiaalityöntekijä Marlene Hernandez, sillä toimintaterapia on vielä aika uusi ja tuntematon käsite Nicaraguassa. Ensimmäinen harjoittelupäivä meni tutustuessa tiloihin, toimintaan sekä henkilökuntaan, joiden kaikkien nimiä en pysty vieläkään muistamaan… Ensimmäisellä viikolla Familias Especialesissa oli vierailemassa hollantilainen lääkäri/fysioterapeutti, joka piti luentoja cranium-sakraali-terapiasta. Koin sen itselleni hyödyttömäksi ja sainkin toisella viikolla alkaa työskentelemään lasten kanssa, jotka käyvät erityiskoulua.

Lapsia on tällä hetkellä noin 15 ja he ovat iältään 6-10-vuotiaita. En ole nähnyt vielä lasten papereita, mutta suurimpana ongelmana heillä on puheen tuottaminen ja kahdella heistä on Down-syndrooma. Lapset tulevat aamu kahdeksalta (kuten minäkin) ja ensimmäiseksi heidän kanssaan käydään korttien avulla läpi sen hetkinen päivä, kuukausi ja ulkona oleva sää. Tämän jälkeen tehdään puhetta tukevia harjoituksia, kuten yritetään puhaltaa ilmapalloja ja lauletaan eri laululeikkejä, esimerkiksi Buenos Dias (Jaakko kulta). Lapset harjoittelevat tasonsa mukaan kirjainten, sanojen ja numeroiden kirjoittamista. Osa heistä vielä piirtää ja värittää kun toiset harjoittelevat yhteenlaskuja. Työskentelyn jälkeen lapsilla on mukavasti vapaa-aikaa, jolloin he saavat vapaasti leikkiä ja pelata Familias Especialesin puistossa. Puistosta löytyy erityislapsille tarkoitettuja erilaisia keinuja, useita erilaisia liukumäkiä ja kiipeilytelineitä. Mieluisinta lapsille on pelata pallon kanssa joko potkien tai heittäen sitä. He ovat myös kehittäneet sellaisen leikin, jossa minun täytyy ajaa heitä takaa pitkin liukumäkiä ja keinuja ja he juoksevat karkuun ilosta (tai pelosta) kiljuen.

Yleensä lapset ovat erittäin energisiä ja välillä minun makuun liiaksikin, sillä heitä saa olla koko ajan erottelemassa toistensa kimpusta ja hakemassa takaisin pöydän ääreen. Mutta lounasajan koittaessa lapset rauhoittuvat kuin taikaiskusta ja he keskittyvät oman lautasensa ääreen. Enkä yhtään ihmettele, koska jotkut heistä eivät välttämättä saa juuri muuta syödäksensä päivän aikana. Puolen päivän aikoihin osa lapsista haetaan kotiin ja osa heistä pääsee kotiin Familias Especialesin camionetalla eli lava-autolla.

Minulla on lounastauko/tunnit 12–14 ja saan syödä Familias Especialesissa. Ruoka on yleensä riisiä ja tortillan puolikas eri lisukkeiden kuten papujen, kanapalojen tai kinkkukastikkeen kera. Tauon vietän yleensä toisten Familias Especialesissa työskentelevien suomalaistyttöjen Kaisan ja Jennin kanssa käyden joko kahvilla tai surffailemassa lähellä olevassa nettikahvilassa. Loppupäivä jatkuu kahdesta viiteen, mutta tähän mennessä se on vielä vaihdellut, mitä teen silloin. Muutamana päivänä työskentelin erityiskoulua käyvien nuorten kanssa (14–19-vuotiaita). Heidän kanssaan harjoittelimme myös kirjoittamista ja laskemista ja yhtenä iltapäivänä askartelimme piñatan. Lupaan ottaa siitä joku päivä kuvan ja näyttää, miten upea siitä tuli! Perjantaina pääsin yhden työntekijän mukaan kiertämään barrioita. Tarkoituksenamme oli etsiä perheitä, joissa on erityislapsia. Tämä kyseinen barrio, missä kävimme, on yksi köyhimmistä ja kodit ovat tehty joko pellistä tai puusta. Yhdessä kodissa kävimme sisällä ja en voinut muuta kuin ihmetellä, mitä näin. Koti koostui vain muutamasta pienestä huoneesta, joissa oli huonekaluina muutama muovituolia, mutta eniten minua ihmetytti se, että perheellä oli silti televisio. Sainkin kuulla, että oli miten pieni ja huonokuntoinen koti tahansa, niin aina löytyy televisio. Täällä joitain ihmisiä kiinnostavatkin enemmän televisio-ohjelmat ja hienot vaatteet kuin työn tekeminen. Mietinkin, että mistä kummasta he oikein saavat rahat niihin…

Tässä oli vihdoinkin vähän tietoa harjoittelustani. Toivottavasti osasin antaa jonkinlaisen kuvan siitä millaisessa paikassa työskentelen ja millainen työpäiväni on. Kuva on Familias Especialesin lapsista ja "espanjalais- ja suomalaisvahvistuksista".

Ihan ihka oikea laiskiainen!

Viikot tuntuvat menevän nopeammin ja nopeammin odotellessa tulevia viikonloppuja ja uusia seikkailuja. Toinen viikonloppu vietettiin La Sombra Eco-Lodgessa, joka on majatalo kahvitilan yhteydessä ja noin 60 kilometriä Matagalpasta. Vaikka matka ei ollut pitkä, matkanteko bussilla vei silti aikaa noin kaksi tuntia, koska tie oli lähes yhtä mutkainen ja töyssyinen kuin tie Leóniin. Bussi jätti meidät ”isomman” tien varteen, joten meidän oli käveltävä viimeiset neljä kilometriä päästäksemme kukkulan huipulla olevaan majataloon. Perille päästyämme totesimme taas matkan olleen vaivan arvoinen! Majatalo sijaitsi upean ja värikkään luonnon keskellä ja maisema toisen ja kolmannen kerroksen parvekkeilta oli silmää hivelevä. Olimme myös erittäin tyytyväisiä päästyämme kaupungin melusta ja pölystä rauhalliseen ja raikkaaseen luonnon helmaan. Majatalon hintaan sisältyi aamupala, lounas, päivällinen sekä opas kahdelle eri kävelyreitille. Ensimmäiseksi teimme kävelyreitin tiheässä subtrooppisessa metsässä, jonka varrella näimme vesiputouksen, kahvipensaita ja muutaman laiskiaisen! Toisena päivänä kävelyreitti meni ehkä jopa vielä tiheämmässä metsässä ja välillä kosteat oksat tekivät naarmuja käsivarsiin. Tällä kertaa näimme taas puun latvassa löhöävän laiskiaisen ja pienen luikertelevan boan! Onneksi se oli tarpeeksi viisas ja pakeni meitä. Kävelyretken päätteeksi tutustuimme majatalon tiluksilla olevaan ”perhosaitaukseen”, missä liihotteli kauniin värikkäitä ja isoja perhosia. Pääsimme vielä tutustumaan lähellä sijaitsevaan vattuviljelmään tai oikeastaan marjat taisivat olla mansikan ja vadelman sekoitusta, mutta maistuivat erittäin hyviltä! Kotimatkan jouduimme tekemään seisten täpötäydessä bussissa. Aluksi jaksoin nauraa sille epätodellisuuden tunteelle, että tulen tasapainoilemaan seuraavat kaksi tuntia. Mutta ensimmäisen puolen tunnin ja lihastärinän jälkeen olin aika hiljaista tyttöä miettiessäni, miten selviän pyörtymättä kotia asti. Matka kuluikin yllättävän nopeasti ihmetellessä kaikkea ympärillä tapahtuvaa, kuten sitä, miten nicaragualaiset miehet ryntäsivät vapautuneille paikoille päästämättä naisia tai lapsia ensin. Olin erittäin huojentunut bussin kaartaessa aseman pihaan. Kun vihdoin pääsin maan kamaralle, jalat tuntuivat olevan pelkkää hytkyvää hyytelöä ja kun pääsin kotona istumaan, en muista milloin viimeksi se olisi tuntunut yhtä hyvälle. Edessä on taas uusi viikko ja arki ennen uutta seikkailua…

Retki Leóniin

Ensimmäinen viikonloppu ja ensimmäinen reissuni Nicaraguassa suuntautui kaupunkiin nimeltä León, joka on Tyynenvaltameren rannalla. Nousimme aamukuudelta lähtevään bussiin ja matka oli enemmän kuin mielenkiintoinen. Alkupätkä oli kohtalaisen hyvää tietä, mutta suurin osa oli mutkaista ja kuoppaista. Välillä bussi ajoi puoliksi ojassa, koska se oli ainakin kuskin mielestä parempi vaihtoehto. Noin 3,5 tunnin kuluttua saavuimme perille ja majoituimme hostelliin nimeltä Lazy Bones.
Kerkesimme ottaa hiukan aurinkoa uima-altaalla ennen kuin lähdimme valloittamaan Cerro Negroa (728m) yhtä Leónin useista tulivuorista. Kiipesimme oppaamme Jesuksen johdolla todellista kinttupolkua huippua kohti, maasto oli hyvin erilaista kuin olin kuvitellut. Kuvitelkaa polku, joka on tehty kiuaskivistä, niin saatte kohtalaisen kuvan siitä, miten helppokulkuista reittimme oli. Mutta kyllä se oli vaivan arvoista! Pääsimme näkemään tulivuoren kraaterin ihan läheltä, haistamaan rikin hajun ja tuntemaan huokuvan lämmön.

Tulivuoren huipulta aukeni henkeä salpaava maisema: tulivuori toisensa perään. Alaspäin menoon oli kaksi vaihtoehtoa joko kävely tai sandboarding (”lumilautailua” hiekalla). En voittanut pelkoani, joten valitsin kävelyn tai paremmin sanottuna alamäkijuoksun. Rinne oli alta juoksevaa hiekkaa ja jalka upposi kenkineen joka askeleella syvempään hiekkaan. Alas päästyämme kaikkien kasvoilta huokui ilme, että retki oli todella vaivan arvoinen ja sokerina pohjalla oppaamme Jesus tarjosi meille juuri valmistettua hunajaa.


Illalla palkitsin itseni pizzalla ja ensimmäisellä paikallisella Toña-nimisellä oluella ja ne kyllä maistuivat. Unta ei tarvinnut kauaa odotella päivän päätteeksi ja korvatulpat auttoivat suuremmalta hälyltä 12 hengen dormissa.

Sunnuntai meni aurinkoa ottaessa ja kaupungilla kiertäessä. Kaupungilta loytyi myos upea koriskentta :)

Reissun päätteeksi meitä odotti vielä nihkeän kuuma bussimatka. Täällä suurin osa busseista on vanhoja amerikkalaisia koulubusseja ja penkit ovat mitoitettu lasten koon mukaan. Siitä huolimatta istuimme kolme opiskelijatyttöä kankku toisen kankussa kiinni kolmelle lapselle tarkoitetulla penkillä täpötäydessä bussissa. Selvisimme kuitenkin ensimmäisestä viikonlopusta ja retkestä hengissä ja vielä ilman ripulia…

Tunnelmia Matagalpasta

Luin Hanneriikan blogitekstiä ja koska hän oli niin loistavasti kertonut näistä muutamasta päivästämme Matagalpassa, niin rohkenin kysyä ja kopsata hänen tekstinsä. Ensin vähän lisää huoneestamme Hanneriikan sanoin: ”Meillä on huoneessamme oma kylpyhuone, mutta yhteiset keittiötilat ja olohuone muiden toimistolla pyörivien ihmisten kanssa. Päivisin täällä työskentelee Päivikin aviomies Leopoldo sekä heidän perheen ”oikea käsi” Alvaro. Viereisessä huoneessa asustelee suomalainen Minna, joka tosin lähtee kuukauden lopussa takaisin Suomeen.”

”Näin alussa monet asiat tuntuvat oudoilta ja ehkä hieman hämmentäviltäkin, mutta uskon, että kolmen kuukauden aikana niihinkin tottuu. Vessassa käydessä paperia ei voi laittaa pönttöön vaan vieressä olevaan kannelliseen astiaan, sillä pönttö tukkeutuisi kuulemma heti (kuka ihme suunnittelee niin pienet putket/vessanpöntöt että niihin ei voi laittaa paperia??). Pyykit pestään käsin kylmällä vedellä (sitä emme ole tosin vielä rohjenneet yrittää ja pyykkivuori kasvaa hitaasti mutta varmasti) ja luonnollisesti myös suihkussa tulee vain ja ainoastaan kylmää vettä. En usko, että edes kolmen kuukauden jälkeen olen tottunut jäisen suihkun alla seisomiseen, mutta nopeus peseytymisessä varmasti kasvaa huomattavasti. Sisällä ei voi kävellä lainkaan ilman kenkiä erilaisten ötököiden ja kosteudesta johtuvan helposti lattialla pesivien sienikasvustojen vuoksi ja sängyn ympärille on yöksi viritetty moskiittoverkko.”

”Kaupungilla kävellessä me 6 suomalaistyttöä olemme varsinainen näky, sillä valkoistakin valkoisemmat käsivarret ja kananjalat loistavat kyllä suoraan sanottuna kilpaa auringon kanssa. Autot tööttäilevät, jokainen ohikulkija tuijottaa, nicaragualaismiehet huutelevat huonolla englannillaan ”hey baby” tai ”hello my love” tyyppisiä kommentteja ja pikkupojat kävelevät perässä ja pyytelevät suukkoja.” Anteeksi tämä laiskuuteni varsinkin niille, jotka lukevat myös Hanneriikan blogia.. Mutta nyt vähän jotain omasta päästä:

Tänä aamuna (8.1.) lähdimme tyttöjen kanssa (minä, Hanneriikka, Jenni, Henna sekä fysioterapiaopiskelijat Kaisa ja Suvi) valloittamaan oppaan kanssa Cerro Apantea, joka on yksi Matagalpaa ympäröivistä kukkuloista/vuorista.

Alkumatka tehtiin lava-autolla ja pääsimme tyttöjen kanssa istumaan matkan ajaksi lavalle. Se tuntui aika hurjalta, mutta oli todella hauskaa! Noustiin aina 1150 metriin asti ja maisemat sekä kasvisto oli henkeä salpaavaa.


Talta Matagalpa nayttaa korkealta katsottuna: kaupunki laaksossa.
Joku paiva taytyy kayda leikkimassa ehka Tarzania..

Ajoittain muistutimme varmasti japanilaisia turisteja kerääntyessämme yhtä aikaa kuvaamaan esimerkiksi oppaan kädellä olevaa perhosta. Retki kesti yhteensä noin neljä tuntia ja sen jälkeen oli ihana päästä suihkuun, joka ei enää tuntunut yhtään niin kylmältä!

Tämän päivän ohjelmaan kuuluu vielä tänään alkavat espanjan tuntini sekä Hanneriikan syntymäpäivien viettäminen italialaisessa ravintolassa. Molempia odotan todella innolla! Espanjan tunteja varsinkin siksi, koska puhuminen tuottaa vielä suurta aivotyöskentelyä ja puheen ymmärtäminen saisi olla parempaa. Mutta tähän asti tälläkin taidolla on pärjätty ihan hyvin, en vaan malta odottaa, että pääsen höpöttelemään paikallisten ihmisten kanssa espanjaksi.

Terkkuja

Tämä blogin kirjoittamisen aloittaminen on nyt venynyt tosi paljon, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan! Tällä hetkellä mielessä on niin paljon kerrottavaa, etten tiedä, mistä aloittaisin… Voisin aluksi tiivistettynä kertoa, että lähdin Nicaraguaan 3.1.2009 tekemään toimintaterapian työharjoittelua. Matkan suunnittelu alkoi Hanneriikan kanssa jo aikoja sitten ja todelliseen toimintaan asioiden edistämiseksi ryhdyimme keväällä 2008. Mutta vieläkään ei oikein käsitä, että on todella täällä…

Teimme matkamme Nicaraguaan pitkän kaavan mukaan. Ensin lensimme Helsingistä Lontooseen, missä saimme odotella lentokentällä noin 18 tuntia (yön yli) seuraavaa lentoa Miamiin. Miamissa meitä odotti matkan toinen yö, mutta sen saimme lentoyhtiön kustannuksella viettää upeassa hotellissa! Siellä sitten saimme vihdoin molemmat kunnolla unen päästä kiinni ja saimme vähän univelkaa takaisin. Matkan kolmantena päivänä lensimme vihdoin Miamista Nicaraguan pääkaupunkiin Managuaan ja lento laskeutui paikallista aikaa 14.40. Meitä vastassa oli Päivikki, joka on meidän yhteyshenkilö Nicaraguassa. Emme kuitenkaan päässeet samana päivänä vielä päämääräämme Matagalpaan asti, sillä jäimme odottamaan Hennaa ja Jenniä (sosionomiopiskelijoita), jotka tulevat myös tekemään työharjoittelua Matagalpaan. Heidän lento laskeutui sen verran myöhään, että jäimme managualaiseen hotelliin yöksi ja matka jatkui sitten aamulla Päivikin autolla kohti Matagalpaa. Perillä Matagalpassa olimme siis loppiaisena 6.1. Illalla pääsimme asettumaan vihdoinkin uuteen kotiimme Hanneriikan kanssa.

Vielä todella lyhyesti muutama sana Nicaraguasta ennen kuin lähdemme ostamaan hyttysverkkoja sänkyihimme. Managuassa auton mittari näytti tukahduttavat 38 astetta lämmintä ja luulen että Matagalpassakin on kolmisenkymmentä astetta lämmintä! Eli palella ei tarvitse, vaikka paikalliset puhuvatkin, että täällä on kylmä. Iltaisin on toki viileämpää. Matagalpassa olemme nyt ensimmäisinä päivinä hoitaneet käytännön asioita ja tänään käveltiin kaupungilla ihan vain tutustumassa siihen, mitä kaikkea täällä on. Asumme Hanneriikan kanssa Päivikin ja hänen miehensä toimistossa, missä meillä on oma yhteinen huone ja oma kylppäri. Suihkusta ei tosin tule kuin todella kylmältä tuntuvaa vettä, nähtäväksi jää, että tottuuko siihen kolmen kuukauden aikana…